Minä olen katkera ihminen. Niin katkera että korvissa soi, perkele. En tunne ketään toista ihmistä joka on minun iässäni tällaisessa tilanteessa. Jonka elämä on pysähtynyt 15 vuotta sitten. Jolla ei  yli nelikymppisenä ole tutkintoa, ei perhettä, ei omaa asuntoa, ei lapsia. Ei mahdollisuutta saada lapsia. Ei itsekunnioitusta, ei itsekuria, ei ole enää mitään unelmaa, ei millään väliä. Täälläkin vitun blogistanissa on muka katkeroituneita itsensä kanssa kamppailevia luusereita joilla on asiat niin pahasti, niin pahasti, ja sitten ilmenee että ikää on suunnilleen 22 vuotta. Tai 27, pahimmillaan ehkä jopa 30. Voi voi. Kyllä on peli jo pelattu siinä vaiheessa varmasti. Ei käy kuulkaa sääliksi  (niin, kuulkaa tosiaan,  te lukevat massat!)

Kävin taas äsken yöpyöräilyllä ja pyörittelin päässäni tätä paskaa jota minun elämäkseni kutsutaan. Olen kerta kaikkiaan loukussa itsessäni, näiden samojen pakkoajatusteni verkossa. Välillä ihan huimaa ajatella kuinka pieleen onkin elämä mennyt. Ajattelin taas vaihteeksi terapeutille menoa ja aloin käymään päässäni  kuvitteellista monologia näytelmästä "Terapeutin vastaanotolla". Ajattelin viimeisintä työpaikkaani ja sitä kuinka hankala ja vaikea minun oli siellä olla niiden itseäni n 5-10 vuotta nuorempien perheellisten omakotitaloasujamaistereiden seassa. Kyse ei niinkään ollut siitä että olisin tuntenut itseni huonommaksi kuin he (luonnollisesti tunsin näinkin), vaan enemmänkin siitä että heidän kauttaan tajusin, kuinka paljosta olen jäänyt elämässä paitsi. He ovat valmistuneet yliopistosta, se lienee tuottanut iloa, samoin kuin kumppanin löytyminen ja avioituminen, oman kodin hankkiminen ja laittaminen, puhumattakaan lasten saamisesta. Kohokohtia on elämässä ollut, ja tulevaisuudeltakin on mukavaa odotettavissa: uralla etenemistä, mukavaa tulotasoa, ehkä jatko-opintojakin, ja lapsenlapsia sitten joskus... Ah idylliä.
Minulla ei ole mitään noista. Ei ensimmäistäkään kohokohtaa tässä elämässä, aallonpohjia sitäkin enemmän. Tulevaisuudelta ei muuta odotettavaa kuin köyhä ja yksinäinen vanhuus. Ehkäpä vakio-automaattiajatukseni "tapan itteni" ei olekaan niin huono...
Joo. Taidanpa ottankin yhteyttä terapeuttiin, siihen samaan jolla kävin monta vuotta 2 kertaa viikossa. Jos ei muuten, niin näyttämässä kuinka hyvin hänen hoitonsa on tehonnut... Niin, aivan oikein. Olen katkera myös hänelle.

Alku aina hankalaa, sanotaan... Ja niinihän se on. Sanot sanan, ja miljoona muuta jää sanomatta. Hiljaiseksi vetää. Ja silti, kirjojakin kirjoittavat, rohkeimmat. Ja nyt minä tätä blogia. Valtaa! Vastuuta! Valtavaa.

Kävin kävelyllä, lenkillä. Tuttua reittiä, sitä jota viime vuonnakin ja sitä ennen ja sitä ja sitä jasitä jasitäja... viime syksynäkin, ennen kuin tiesin että pitää muuttaa ja sittenkin kun jo tiesin, ja kävelin täällä ja koetin upottaa affirmaatiota epäuskoiseen mieleeni: "tänne minä muutan", "täältä löytyy kämppä", "tuosta talosta tulee asunto vuokralle"... Ja niin tuli, ja täällä sitä ollaan, unelman, unelma-alueen laidalla. Vuokralla kerrostalossa, mutta lähimpiin rintamamiestaloihin on matkaa vain puolensataa metriä... vai oliko se sata  valovuotta? Vai satatuhatta rahaa?

Tämän vapun vietin yksin kotona. Viime vuonna olin vappuna erään unelmatalon puutarhassa juhlimassa, tuossa parinsadan metrin päässä. Silloin kuulin, että E perheineen asuu saman kadun varrella, vähän edempänä, melkein samanlaisessa talossa. Tänä vappuna E:n ja minun erosta tuli kuluneeksi kolmetoista vuotta.