Alku aina hankalaa, sanotaan... Ja niinihän se on. Sanot sanan, ja miljoona muuta jää sanomatta. Hiljaiseksi vetää. Ja silti, kirjojakin kirjoittavat, rohkeimmat. Ja nyt minä tätä blogia. Valtaa! Vastuuta! Valtavaa.

Kävin kävelyllä, lenkillä. Tuttua reittiä, sitä jota viime vuonnakin ja sitä ennen ja sitä ja sitä jasitä jasitäja... viime syksynäkin, ennen kuin tiesin että pitää muuttaa ja sittenkin kun jo tiesin, ja kävelin täällä ja koetin upottaa affirmaatiota epäuskoiseen mieleeni: "tänne minä muutan", "täältä löytyy kämppä", "tuosta talosta tulee asunto vuokralle"... Ja niin tuli, ja täällä sitä ollaan, unelman, unelma-alueen laidalla. Vuokralla kerrostalossa, mutta lähimpiin rintamamiestaloihin on matkaa vain puolensataa metriä... vai oliko se sata  valovuotta? Vai satatuhatta rahaa?

Tämän vapun vietin yksin kotona. Viime vuonna olin vappuna erään unelmatalon puutarhassa juhlimassa, tuossa parinsadan metrin päässä. Silloin kuulin, että E perheineen asuu saman kadun varrella, vähän edempänä, melkein samanlaisessa talossa. Tänä vappuna E:n ja minun erosta tuli kuluneeksi kolmetoista vuotta.